Ake
S: 12.11.2005- 19.10.2012 (DCM)
Koska sateenkaarisilta on lälly paikka, lennä myrskytuulen matkaan salamalla ratsastamaan rakas lohikäärmekseni. Ole se voima joka liikuttaa universumia samalla tavoin kuin liikutit meidän elämäämme.
Ei enää ikinä dobermannia tähän huusholliin... Eikä varsinkaan sijoituskoiraa IKINÄ. Niinpä niin.
Ake muutti meille 3- vuotiaana sijoitukseen :)
Ake on tyyppiesimerkki missistä. Nätti mutta hieman yksinkertainen. Meidän oma nelijalkainen blondivitsi.
Kiva koira ja kaikin puolin muutenkin oikein hyvä rotunsa edustaja. Eihän missään ole sanottu, että hyvän koiran pitäis olla viisas.
Miss Lohikäärme. Se kuvaa Akea hyvin :)
Se puhkuu tulta ja tappuraa treenikentällä, kuumuu melkoisen herkästi ja jaksaa tehdä töitä vaikka tuntikausia.
Sen kanssa on myös ilo treenata, se on ladattu TNT:llä ja on tarpeeksi sika.
Sitten on välillä myös niitä päiviä, kun ei muka osaa mitään ja ei huvita, sataa vettäkin ja on kurjaa...
Ake on reissannut ulkomailla näyttelyissä hyvällä menestyksellä ja sen kanssa on treenattu tottista, suojelua ja jälkeä.
Aken omat lempiharrastukset on ehdottomasti uinti ja erilaiset pallot, vesisuihkun, aaltojen ja lumihiutaleiden jahtaaminen sekä yleinen pöljäily.
Aken misseilyt ja kisat on kisattu, sekä pentusuunnitelmat on laitettu telakalle, valitettavasti.
Syynä on dobermannien vitsaus, sydän. Ake ei onneksi ole vielä sairas, vaan rajatapaus ja täytyy vaan toivoa että vuosia on vielä edessä monta.
Aken sukutaulu, näyttelytuloksia yms. löytyy osoitteesta www.wowdobermanns.com
RIESA
Jotain niin suurta, niin opettavaista ja hetkittäin niin pelottavaa.
Riesa oli pelkopurija. Sen elämä ei kuitenkaan ollut vaaraksi muille kuin minulle itselleni, joten riskeistä huolimatta halusin yrittää sen kanssa. Pelkopuremistahan ei koskaan saa koulutuksella pois, mutta Riesan pahimpia "kohtauksia" sai ennakoitua ja osan peloista sai hallintaankin.
Niin paljon työtä, verta, hikeä ja kyyneleitä- ihan konkreettisesti. Mutta se oli sen arvoista, joka hetki.
Riesa oli pakkoneurootikko, sen lelujen piti olla tietyssä järjestyksessä sängyssä ja niihin ei saaneet muut koirat koskea. Jos se sisällä alkoi pelkäämään jostain syystä, se unohti pelkonsa kun vain kävi heittelemässä lelut sängystä lattialle.
Se myös harrasti aarteiden keräilyä, kaikki sopivasti hollilla oleva mikä saattoi olla mielenkiintoista löytyi yleensä Riesan "aarrejemmasta". Se ei koskaan tuhonnut mitään, kunhan vaan keräili.
Riesa kasvoi koiralaumassa mutta vieraat koirat oli sille suuri kauhistus, etenkin kun kaikista varotoimenpiteistä huolimatta sen kimppuun pääsi pari kertaa irtokoira. Kun muut lauman jäsenet vähenivät ja Riesa jäi yksin, ajattelin etten enää sen aikana voi koiria ottaa. Mutta niin vaan ukko yllätti ja vanhoilla päivillään se sai vielä kaverikseen Aken ja Ditan jonka se otti siipiensä suojaan. Sokea talutti rampaa...
Riesan tilanneäly ja älykkyys oli ihan omaa luokkaansa, sen huumorintaju oli aivan käsittämättömän hauskaa ja kekseliästä. Se osallistui keskusteluihin sujuvasti mölisemällä vieressä ja oli hiljaa jos siltä pyysi puheenvuoroa :D Se heitteli kuperkeikkoja ja oli olevinaan niin ovela kun istui syliin vaikka oli kävelevinään ohi. Sitä pystyi lukemaan niin hyvin, että se olisi hyvin voinut puhua. Siitä tiesi juuri prikulleen mitä sen päässä liikkui ja sen sanavarasto oli hämmästyttävä.
8.5 vuotta sain tämän uskomattoman koiran pitää luonani ja se vei mukanaan niin ison palan sydämestä.
Rakkaista rakkain, vaikeista vaikein. Minulla on niin ikävä...
DITA
Rewal's Phoenyx Aphrodita 8.1.09- 23.2.10
Dippis Pirpana, kovan onnen lapsi... Elämä oli vain liian vaikeaa ymmärtää.
Dita tuli mulle vajaan 5kk ikäisenä, riepu reppana joka pelkäsi kaikkea ja elämää ylipäänsä. Sen elämä oli katkeamatonta psykosomaattista sijaistoimintoa, se ei koskaan oppinut sisäsiistiksi vain koska ei ymmärtänyt asiaa. Se oli vielä vuoden iässäkin henkiseltä kehitykseltään täysi pentu.
Se oli klassinen esimerkki hyperaktiivisesta koirasta ja oikeastaan vain Riesa sai siihen mitään kontaktia. Se matki Riesaa kaikessa ja kaikki mitä se oppikin, oli Riesan opettamaa. Sitä ei voinut opettaa, koska se ei ymmärtänyt ja paineistui positiivisimmastakin opetusyrityksestä täysin hallitsemattomaan henkiseen kaaokseen. Dita oli maailman suloisin otus, kaikessa rasittavuudessaan niin sympaattinen ja ihana, varsinainen persoona isolla P:llä.
Valitettavasti Dita puri ihmistä, täysin varoittamatta, täysin "ilman syytä" tilanteessa jossa ei ollut mitään logiikkaa eikä mitään selittelemistä. Eikä kyseessä ollut mikään pieni epävarmuuttaan näppäisy ja Dita jäi pureman jälkeen sellaiseen mielentilaan ettei sen kanssa ollut mitään muuta vaihtoehtoa kuin lopetus...
Pentu pieni, nyt sinulla on rauha.
VÄINÖ
Kriegerhof Bastion Tarek 19.7.94-21.5.07
Ikinä ei dobermannia tähän taloon! Minähän en ota mitään typerää piipittävää vatipäistä elikkoa jonka kiinnisaamiseen tarvitaan haavi ja haulikko. Eikä mun muutenkaan pitänyt ottaa yhtään koiraa, kun niitä oli jo muutenkin kaksi huushollissa. Kunnes sitten tulikin kodinvaihtajana tällainen eteen. Täytyy sanoa, ettei elämä sitten enää entisellään ollutkaan :D
1.5 vuotta meni ennen kuin Väinöstä pystyi sanomaan, että on normaali koira ja siihen pystyi luottamaan niin kotioloissa kuin ulkona. Alkuun sille ei juurikaan kannattanut selkäänsä kääntää ja joka ainoa asia piti miettiä tarkkaan ettei se tule silmille, koska se oli enemmän kuin tosissaan niissä tilanteissa. Ja yksi kaunis päivä sillä vaan loksahti herneet kohdilleen, juuri kun olin päättänyt että mä en jaksa enää ja ettei tästä mitään tule.
Väinö oli kyllä koko ikänsä hieman työläs, se oli oikea tuholaisten kuningas. Sitä ei voinut jättää hetkeksikään yksin kotiin koska se sai aivan hillittömän tuhovyöryn aikaan jo ihan parissa minuutissa. Eli jos emme voineet ottaa koiraa mukaan, joku tuli sitä kotiin vahtimaan. Eroahdistusta sillä ei ollut, kunhan vain puuhasteli aikansa kuluksi :D
Väinön kanssa tuli pieneläinklinikan yöpäivystys tutuksi, siellä jo huudeltiin vastaan että "mitä se nyt on syönyt?" ja epikriisitkin olivat melkoisen humoristisia. Väinö tosiaan joutui klinikalle aika usein syötyään erinäköisiä asioita. Paha allergia myös aiheutti sen, että eläinlääkärillä tuli ravattua vähän väliä.
Väinö oli ikuinen teini. Ensin ajattelin, että kyllä se pari kolmevuotiaana rauhoittuu edes vähän. Sitten, jos vaikka seitsemänvuotiaana ja sen jälkeen jo luovuinkin toivosta. Yllätys ylipäänsä oli se, että Väinö eli niin pitkän elämän eikä ollut varsinaisesti vanha kuin ihan viimeiset kuukaudet.
Rakas ADHD apina, ensimmäiseni, sielunkumppani- Vapaa.
HARMI
Hirmis- Hirmuinen, Härdelli, Hyrriäinen... 01-05
Lapsuuden haaveeni toteutui ihan sattumalta kun Harmia tarjottiin minulle ja otettavahan se oli.
Hakumatkalla se säntäsi ensimmäisenä pennuista mun syliin, se valitsi itse ihmisensä ja viikonlopun jälkeen kotiin lähtiessä se ryömi kassiini istumaan ja tiesi että pääsee mukaan. Se pentulaatikon röyhkein ja itseriittoisin kakara josta jo tiesi muutaman viikon ikäisenä, että helppo koira siitä ei tule :D
Eikä se sitä ollutkaan, äärettömän kova, äärettömän dominoiva, äärettömän itsepäinen, äärettömän vilkas. Vaikka sen kanssa sai taittaa peistä milloin mistäkin, vaikka se kuvitteli olevansa koko maailman kuningas ja koetteli rajojaan ihan jatkuvasti, sen kanssa oli mukava elää ja harrastaa. Rotuisekseen hurja otus, mutta mun käteen niin sopiva. Harmin lempipuuhaa oli kaikki missä se sai koetella fyysisen suorituskykynsä äärirajoja, taakanvetoa, juoksemista ja jopa ihan omaksi iloksi suojeluakin.
Gladiaattoriharrastusten tasapainottajaksi Harmi valitsi taiteellisen harrastuksen, eli laulamisen. Tosin, sille ei kelvannut laulettavaksi muu kuin Anastacia ja sitä sitten hoilattiinkin äärettömällä antaumuksella. Vieläkin harmittaa, etten ehtinut koskaan kuvaamaan Harmia kun se lauloi.
Harmi menehtyi vain 4.5v ikäisenä rauhoiteaineesta saamaansa reaktioon pienen rutiinitoimenpiteen jälkeen.
*One in a million, once in a lifetime*
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti